sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Murtunut juntti Pattayan yossa

Ei seiso.
Ei huvita.
Ei kiinnosta.
Kaikki on menetetty.
Jumalaa ei ole. (Tai jos on, niin se on italialainen.)

Maaliskuun viidentena paivana kuluvaa vuotta Pattayan katuja kavelee murtunut mies. Veistoksellinen kroppani on muuttunut epamaaraiseksi laskikasaksi, david hasselhoffmainen rintakarvoitukseni harventunut, kaljuuntuminen alkanut ja penis surkastunut. Millaan ei ole mitaan valia, maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Jokainen sekunti tasta surkeasta elamastani tuntuu ikuisuudelta, eika askellukseni ole koskaan ollut nain painavaa. Hotelliin on viela matkaa.Vaikka perille paastyani loytaisin sangyltani alastoman Jennifer Lopezin, heittaisin akan takuuvarmasti ovesta helvettiin. Nyt ei huvita mikaan.

Hetkea aiemmin tuomari on puhaltanut pelin paattyneeksi tuhansien kilometrien paassa. Suuri ja Mahtava Real Madrid on havinnyt Mestareiden Liigan toisen osaottelun AS Romalle. Real Madridin maineikkaalla stadionilla, Santiago Bernabeulla, ei juhlita. Suurista suurin, kauniista kaunein on kukistunut. Tappion myota haaveet Mestareiden Liigan voitosta voidaan kuopata tana(kin) vuonna. AS Roma jatkaa puolivalieriin.

Ja millaisella paskapelilla tama italialainen kylaseura voittikaan? Jalkapallon irvikuvaa muistuttavalla, taysin kunniattomalla pelitavalla tehtiin jalleen kerran vain se tarvittava, ei yhtaan enempaa. Ei tietoakaan kauniista hyokkayspelista, ainostaan aloitusvihellyksesta lahtien jatkunutta paskat pelihousuissa puolustamista. Vain italialainen seura, jossa jopa joku perkeleen Fransisco Totti on muka hyva pelaaja, voi voittaa talla tavalla. Pari taysin onnenkantamoisella tehtya puskumaalia takasi vastenmielisille italialaisille jatkopaikan.

Jotta tuho olisi taydellinen, muissa ottelupareissa jatkoon paasivat ne joukkueet, joiden putoamista toivoin eniten. Manchester United, kaikkien wannabe -englantilaisten suomijunttien suosikki, jatkaa tietenkin. Lisaksi Madridin verivihollinen, FC Barcelona, kukisti skotlantilaisen pubijoukkueen, jonka nimea kukaan ei enaa muista. Onneksi olen maapallon toisella puolella, Suomessa kaverit vittuilisivat minut puolikuoliaaksi. Tosin matkakumppanini pitaa kylla tasta huolen.

Pattayan yo on julma. Ostan lahimarketista kymmenen litraa mansikkajaateloa, jotta voin sita syodessani itkea itseni uneen. Huominen pelottaa, mutta vaihtoehtoja ei ole. Mestareiden Liigaa pelataan myos ensi vuonna.

Armotonta biletysta Pattayalla?

Rakas paskapaivakirja,

Pysahdyimme pariksi paivaksi Bangkokiin. Siella se alkoi. Lievana vatsakipuna alkanut olotila kiihtyi hallitsemattomaksi paskaralliksi talla Pattaylla, eika loppua nay. En muista, missa valissa olisin muka juonut tynnyrillisen kiehuvaa tervaa, mutta sellaista tavaraa perseesta tulee jatkuvalla syotolla. Perasuoli heittaa vaatimuksensa tavaran ulosannista vihaisesti, jo muutaman minuutin kuluttua vaatimuksesta voi olla liian myohaista.

Perse on rajahtanyt jo montaa kertaa viikon aikana. Vatsassa kouristaa, jonka jalkeen olen juossut paa kolmantena jalkana pontolle, jotta valtava paine perasuolessa hellittaisi. Loysa paska raiskahtelee ponton pohjalle sellaisen aanentoiston saattelemana, etta koko hotellin neljas kerros tietaa varmasti, kenella on ongelmia suoliston kanssa.

Itse suoritus kestaa vajaasta minuutista puoleen tuntiin. Valilla tekisi mieli jaada istumaan pontolle loppupaivaksi pyyhkimaan kylmaa hikea otsalta ja polttavaa tunnetta pakoputkesta. En uskalla tarkistaa, minkalaista tavaraa ponton pohjalle on ilmaantunut. Varmaankin napalmia. Karma rankaisee minua jostain, mutta vaikka kuinka yritan miettia, en keksi mitaan syyta nykyiselle suolistohelvetilleni.

Tasan ei kay onnen lahjat. Jussi pyorii Pattayan yossa thaityttojen piirittamana, mutta itse pyorin vain pontolla ja yritan loytaa asentoa, missa polttava kipu perseessa hellittaisi edes hiukan. Jumalani, miksi minua nain koettelet?

Kolmas paiva Pattayalla, eika vatsatauti ole hellittanyt yhtaan. Mikaan ei pysy sisalla. Voimat ovat menneet. Makaan kaytannossa kellon ympari huoneessani, enka uskalla poistua viitta metria kauemmaksi vessasta. En usko jaksavani enaa kauaa. Loppu on lahella...

tiistai 25. maaliskuuta 2008

Kalliolle kukkulalle, osa II

Edellisen paivan kiipeilyt tuntuvat kropan joka kohdassa. Lihakset ovat hellana, kyljet ja polvet ovat mustelmilla ja paa sekaisin, mutta niihan se on aina. Pahimmassa kunnossa ovat kuitenkin sormet. Tai voiko naita nyt sormiksi enaa kutsua, kasissa kiinni olevat kymmenet nakkia olisi osuvampi kuvaus. Sormet ovat turvonneet ja muuttuneet punaisiksi. Hyvat lahtokohdat yhdeksantuntiselle kalliokiipeilylle.

Joe, ohjaajani, tulee paikalle vartin myohassa. Varmaankin thaimaalainen aikakasitys poikkeaa suomalaisesta tasmallisyydesta, mutta kovastihan Joe pahoittelee myohastymistaan. Bungalowikylalta on kymmenen minuutin kavelymatka kalliolle, jossa tanaan kiipeilemme. Matka meneekin rattoisasti rupatellessa niita naita. Joe kertoo, mita aikoo minulle tanaan opettaa. Tekniikassa on viela hiomista ja liidamistakin pitaisi opetella. Tiedan jo ennakkoon, mita liidaaminen on. Joudun siis itse vetamaan turvakoytta mukanani ja laittamaan koyden kallioon porattuihin hakasiin, jotta en putoaisi. Kuulostaa hurjalta, mutta opetellaan nyt kuitenkin.

Kello on vain hiukan yli yhdeksan, joten kalliolla ei ole liikaa tungosta. Alku kaytetaan kuulemma liidaamisessa tarvittujen asioiden opetteluun. "Minapa naytan nyt, kuinka turvakoysi otetaan pois, kun ollaan ankkurin kohdalla" Joe toteaa jaatavalla rauhallisuudella. Nyokkaan ensin, kunnes rupean tarkemmin pohtimaan, mita ohjaaja juuri sanoi minulle. "Siis mita helvettia? Miksi helvetissa mina ottaisin turvakoyden pois huipulla? Henkihan siina lahtee, jos jalka lipeaa!" Turvakoysi on koko kiipeilyn tarkein asia, silla se pelastaa, jos kiipeilijan ote lipeaa tai voimat kuluvat loppuun. Ei tulisi mieleenkaan ottaa sita pois kesken kiipeilyn! Sama kuin heittaisi laskuvarjon selastaan puolivalissa hyppya!

Joe selittaa rauhallisesti, etta turvakoysi pitaa ottaa pois valiaikaisesti, jotta alhaalla kiipeilyn turvaava ohjaaja pystyy laskemaan huipulle nousseen kiipeilijan alas. Turvakoysi pitaa ottaa pois vyotarolta, pujotettava ankkurista lapi ja solmittava uudelleen. Operaation ajan kiipeilija on ankkurissa kiinni erillisen turvalenkin avulla. Turvakoyden pujottamisen jalkeen alhaalla oleva ohjaaja pystyy pitamaan turvakoytta tiukalla ja laskemaan nain kiipeilijan alas.

Homma muuttui hurjaksi!

Joe nayttaa minulle tarvittavat vaiheet, mita minun tulee tehda huipulle paastyani. Jotta mikaan ei menisi pieleen, toistan vaiheet nelja kertaa, ennenkuin uskallan lahtea kiipeamaan kohti huippua. Ensimmaisena paivana turvakoysi oli viety jo valmiiksi ankkuriin kiinni, mutta talla kertaa lahden siis viemaan sita itse. Putoamisen varalta kiinnitan turvakoyden parin metrin valein porattuihin lenkkeihin, jotten putoa kalliolta aina maaperalle saakka. Otteen lipsahtaessa luvassa on kuitenkin parin metrin pudotus ja melkoinen heiluriliike, jolloin voi sattua vahinkoja. Pahimmassa tapauksessa lyon paani kallioon, huh huh.

Lahden kapuamaan reittia ylospain melko epavarmassa tilassa. Muistan viela tassa vaiheessa ankkurin luona tarvittavat vaiheet, mutta mitenkas muistin kay, kun kiikutaan kymmenen metrin korkeudessa. "No, sen nakee sitten" totean itselleni ja jatkan kapuamista. Kiipeily on sangen vaivatonta ja onnistun kiinnittamaan turvakoyden tarvittuihin lenkkeihin ilman ongelmia. Lihaksisto alkaa lammeta sopivasti, joten paasen huipelle melko pienella vaivalla.

Huipulle paastyani kiinnitan ensiksi itseni ankkuriin kiinni mukaan annetulla turvalenkilla. Tarkistan, etta turvalenkki on taatusti oikein kytketty kiinni ankkuriin, silla sen varassa henkeni on seuraavien minuuttien ajan. Totean kiinnityksen pitavaksi ja rupean muistelemaan tarvittavia toimenpiteita. Ensin otetaan turvakoytta loysemmalle, tehdaan varmistussolmu, ettei turvakoysi putoa maankamaralle. Nyt varsinen show voi alkaa. Tuntuu taysin jarjettomalta ottaa turvakoysi pois lantioni valjaista, mutta nain se opas sanoi. Irrotan turvakoyden solmun, pujotan sen ankkurin lavitse ja solmin koyden lantiooni uudelleen. Tarkistan, etta solmu tulee tarpeeksi tiukalle. Nayttaisi olevan.

Nyt seuraa koko suorituksen jannittavin hetki. Koska turvakoysi on pujotettu ankkurista lapi, voin ottaa minua kannatelleen turvalenkin pois. Turvalenkin poiston jalkeen minun pitaisi olla koydan varassa samalla tavalla, kuin olin koko eilispaivan kiipeilyissa. Turvalenkki koostuu kahdesta lenkista, toinen on vyotarossani kiinni ja toinen on nyt kiinni ankkurissa. Lenkkien valissa on puolen metrin patka vaijeria, joka kestaa kahden tonnin painon.

Jalat ovat varsin tukevasti, joten paatan kallistua hieman eteenpain ja ottaa toisella kadella tukea ankkurista. Toinen kasi jaa vapaaksi, joten otan silla turvalenkin pois. Aukaisen hitaasti ankkurissa kiinniolevan turvalenkin hakasen. Taman jalkeen turvakoyden pitaisi siis olla turvanani.

Mutta mitas helvettia? Pidan vasemmalla kadellani ankkurista kiinni ja oikeassa kadessani ovat seka turvakoysi etta turvalenkki! Kumpikaan ei ole kiinnitettyna ankkuriin, vaan ne ovat kiinni toisissaan. Eikos tama ole aika vaarallista? Olenko mina taalla kymmenen metrin korkeudessa pelkastaan vasemman kaden ja jalkojeni varassa , ilman mitaan varmistusta. Ei vittu, nyt jokin meni vikaan! Yllatyn itsekin, kuinka rauhallisesti laitan turvalenkin takaisin ankkuriin kiinni. Okei, vaara ohi. Sitten onkin aikaa ihmetella, mika helvetti viritelmassani on vialla.

Tuijottelen ihmeissani hetken aikaa tekemaani solmuviritelmaa, mika on aluksi mielestani aivan oikein. Syvempi tarkastelu osoittaa kuitenkin tekemani virheen: Sidoin turvakoyden vaaraan kohtaan! Turvakoysi oli pujotettua ankkurin sijasta turvalenkkiin, joten homma kusi kintuilleen tasta syysta. En siis periaatteessa ollut hengenvaarassa, turvakoysi olisi ollut minussa kiinni putoamisen sattuessa, mutta hieman oudossa paikassa. Ei muuta kuin turvakoysi uudelleen irti, mutta talla kertaa se pujotetaan oikeasta kohdasta! Talla kertaa viritelma toimii niinkuin pitaakin, joten ohjaaja pystyy laskemaan minut alas. Tuntuupa mahtavalta paasta takaisin maankamaralle!

"Sulla meni aika pitkaan tuolla ylhaalla, oliko jotain ongelmia?"
"No jaa, vahan meinasi muisti patkia tuolla ylailmoissa. Ei paniikkia, heh heh..."

Kalliolle kukkulalle, osa I

"Siina on jalalle paikka hiukan sinusta vasemmalla!"
"Siis tarkoitatko sa tuota???"
"Joo joo, kylla se jalka siina pysyy! Ala huoli!"

Tuijotan vuoronperaan alhaalla ohjeita antavaa ohjaajaani ja valilla pienen pienta halkeamaa kalliossa, johon minun pitaisi laittaa jalkani. Halkeama on mielestani niin pieni, ettei karpanenkaan pystyisi laskeutumaan siihen, mutta nyt minun pitaisi taalla seitseman metrin korkeudessa astua tuohon koko painollani. "No laitetaan sitten, saatana" mutisen hiljaa itsekseni ja valmistaudun henkisesti parin metrin pudotukseen, ennenkuin turvakoysi pelastaa minut totaaliselta tippumiselta.

Kadet ovat maitohapoilla ja jalat tarisevat. Ei tosin pelosta, vaan vasymyksesta. Aamusta lahtien olen opetellut kalliokiipeilyn saloja, joten pikkuhiljaa alkaa vasyttamaan. Saatanan saatana, rankkaa hommaa! Ajatus siita, etta Jussi, Laura ja Annika kelluskelevat talla hetkella jossainpain Thaimaan itarannikolla merivedessa, ei helpota yhtaan. Ja taalla mina roikun henkeni kaupalla melkein kymmenen metrin korkeudessa, kuka perkele minut tanne pakotti??? Kuvitelma paivat pitkat sukeltelevasta suomalaiskolmikosta saa lihaksiston vasymaan entisestaan, mutta pakotan silti vasemman jalkani ohjaajan neuvomalle paikalle. Raolla on leveytta korkeintaan sentti, mutta vastoin kaikkia odotuksiani, jalkani pysyy kalliossa kiinni tarpeeksi tukevasti.

Katselen ylospain kalliota ja yritan miettia seuraavaa siirtoani, kalliokiipeily ei nimittain ole osoittautunut miksikaan nopeuslajiksi. Naen paani ylapuolella lupaavan nakoisen halkeaman, johon voisin ehka laittaa kateni. En tosin nae, millaisesta paikasta on kyse. Saako siita kunnon otteen, vai tuleeko turvakoydelle kayttoa? Ponnistan itseni suoraksi ja tarraan oikealla kadella halkeamaan kiinni. Hahaa, tukeva ote. Seuraavat askeleet sujuvat helposti, jonka jalkeen huomaan olevani kiipeilynreitin paatepysakilla, ankkurilla. Kurkotan kateni ankkuriin, jonka jalkeen reitti on selvitetty. Naytan alhaalla olevalle ohjaajalleni, etta minut voi laskea takaisin maankamaralle. Ohjaaja nayttaa peukkua, joten ponkaisen itseni irti kalliosta ja heittaydyn tyhjyyteen selalleni. Selka maahan pain, jaloilla pidetaan huoli, etten paiskaudu kalliota vasten. Hitaasti ohjaaja valuttaa minut alas turvakoytta saadellen, mutta maisemia en silti viitsi pahemmin ihailla.

"Muuten hyva, mutta sun pitaa kayttaa jalkoja enemman. Jaloissa on aina enemman voimaa kuin kasissa ja paaset silla keinoin suuremmin askelin kohti huippua. Nyt teet liikaa toita kasillasi. Taitaa olla kadet aika hapoilla?"
Pakko myontaa, etta ohjaajan sanoissa on jarkea. Kadet lahes tarisevat ja verta tulee kaikkiaan viidesta sormesta. Pitaisi vaan luottaa naihin kalliokiipeilya varten suunniteltuihin kenkiin, silla ne purautuvat hyvin kallioon, jolloin pienemmallekin halkeamalle voi astua melko huoletta.

Istahdan rantakivelle ja jaan seuraamaan hetkea aiemmin seuraamme liittyneen kanadalaisen kiipeilya. Hiki virtaa kuin tunturipurossa ja puuskutan kuin hoyryveturi. Onneksi taman paivan kiipeilyt ovat osaltani ohi. Seuraan kanukin pakertamista ja mietin, teinko kenties samoja virheita kuin han. Kanadalaisen kiipeilytekniikka ei ole ehka parhaasta paasta, mutta pitkan punnertamisen paatteeksi kanadalainenkin paasee huipulle asti. Alas paastyaan kanukki huokuu tyytyvaisyytta ja kertoo kiivenneensa paivan aikana jo kolme kertaa. "Huh huh, oon ihan poikki, nyt kylla maistuu bisse. Monestiko oot kiivenny tanaan?" kyselee kanukki.
"Kahdeksan kertaa...."

maanantai 24. maaliskuuta 2008

Kohti Krabia

Eraassa lukuisista Koh Pha-Nganin bungaloweista heratyskello parahtaa soimaa aamukuudelta. Aikainen heratys tietaa sita, etta seuraavat paivat savolaisjuntti reissaa omillaan. Tytot ja Jussi halusivat lahtea Ko Taolle sukeltamaan, minua moinen kelluskelu ei voisi vahempaa kiinnostaa, joten otan suunnaksi Railey Beachin kalliot. Kalliokiipeilyssa on sita jotain viehatysta, enka ole sita koskaan kokeillut, joten sinne siis. Luvassa on 10 tunnin matka Krabille, josta matka jatkuu kohti kallioita.

Thaimaalaiseen tyyliin saan ensimmaisessa lahtopisteessa tarran rintaani, jonka mukaan minut opastetaan oikeisiin busseihin ja lauttoihin. Australiassa reissaaminen opetti viininlitkimisen lisaksi myos jotain hyodyllista: Ala hataile. Vaikkei olisi mitaan hajua, missa bussia pitaa vaihtaa, mihin kaupunkiin lauttaa jattaa tai mista saisi tulevalle yolle majapaikan, ei turhasta panikoinnista ole mitaan hyotya. Koskaan en ole joutunut nukkumaan tahtomattani taivasalla, enka sita nytkaan pelkaa. Kylla asiat aina jarjestyvat.

Lautta pysahtyy omituisessa satamassa aivan ennen aikojaan. Olkapaatani koputetaan: ''Anteeksi, meneeko tama lautta Suranthaniin'', kyselee takanani istuva hemmo. Levittelen vain kasiani, silla ei minulla ole matkan kulusta mitaan kasitysta, katsotaan vaan, minne sita lopulta paatyy. Saan kuitenkin toiselle lauttaetapille juttuseuraa, kun jaan suustani kiinni minulta neuvoa kysyneen hemmon kanssa. Mies paljastuu australialaiseksi opiskelijaksi, ikaa saman verran kuin allekirjoittaneella. Saan kaiken lisaksi kunnian katsoa ensimmaista kertaa moneen vuoteen South Parkia, kun Matthewin iPodissa on videotoisto. Lauttamatka hujahtaa nopeasti.

Lautasta meidat hatistellaan pois kaupungissa X. Ihmettelyyn ei jaa paljoa aikaa, silla samantien minua talutetaan melkein kasikynkassa oikeaan bussiin. Sama bussi tykittaa siis koko matkan aina Krabille asti, joten autonvaihdoista ei tarvitse talla kertaa stressata. Onneksi bussi on siedettavassa kunnossa, minkaan romun kyydissa ei pida kitua koko matkaa. Ei muuta kuin nappikuulokkeet korviin ja matkaan.

Helvetin pitkan matkan jalkeen bussi kaartaa paikkaan, minka pitaisi olla lahella Ao Nangin rantaa, josta onkin enaa lyhyt venematka itse kalliokiipeilyrannalle. Bussi jattaa koko nelikymmenpaisen konkkaronkan hieman syrjaan Ao Nangilta, paikalliselta ''bussiasemalta'' saa nakojaan majoitusta, taksikyytia sun muita palveluja. Jengi rynniin samantien palvelutiskille, mutta itse paatan ottaa rauhallisemmin. Katselen suorastaan huvittuneena, kun hikipaissaan stressaavat nuoret yrittavat saataa jatkosuunnitelmiaan. ''Kauheen kallista majoitusta, ei viddyyy"'', itketaan kuorossa.

Kun jono on vahentynyt, kayn itsekin kysymassa halvinta majapaikkaa yoksi. Alin hinta on 2000 bahtia. Aika mielenkiintoista, silla Koh Pha-Nganilla neljan hengen mokki maksoi 800 bahtia yo. Nauran tarjoukselle ja pyydan pelkkaa taksikyytia. Jostain syysta pyyntoni on thaimaalaisen asiakaspalvelijan korviin taysiin kasittamaton, mutta paattavaisen artikuloinnin jalkeen minulle annetaan pelkka taksi pitkin hampain. Taksi onkin minibussi, jonka kyytiin tungetaan muitakin backpackereita. Majoituksesta jarkyttavaan ylihintaan suostuneita idiootteja, jotka eivat ilmeisesti uskalla etsia majapaikkaa paikan paalta.

Taksissa on myos toinen rohkea kaveri. Viereeni istuu tyyppi, joka ei myoskaan ottanut majoitusta ''bussiaseman'' ylihintaisesta tarjonnasta. Koska kaverilla on myos opaskirja mukanaan, paatan lyottaytya kaverin seuraan. Englantilainen Neil osoittautuu mukavaksi kaveriksi, joten paatamme lahtea etsimaan majapaikkaa yhdessa. Kun saavumme Ao Nangille, ensimmaisesta kysymastamme hostellista loytyy lahes puolet halvempi majapaikka. 1200 bahtia kahden hengen huoneesta, siis 600 bahtia per ukko. Hyva diili! Toivon vaan, etta elamani spontaaneimmalla tavalla otettu kamppakaveri ei olisi mikaan sarjamurhaaja.

Tarkoituksena on siis viettaa yksi yo Ao Nangilla, josta jatkan aamun koitteessa Tonsai Beachille, jossa kalliokiipeilykursseja jarjestetaan. Ilta alkaa hamartymaan, joten paatan lahtea pikku kavelylle. En tieda, ovatko thaimaalaiset keksineet jonkun avaruusraketin vauhtia pinkuvan bussin, mutta huomaan joutuneeni jonnekin perkeleen Kanarialle! Koko paikka on taynna ruotsalaisia ja suomalaisia perheita, jotka innoissaan hammastelevat ''aitoja'' thaimaalaisia ''kasityo''tuotteita ja maksavat naista ''ihanista'' matkamuistoista kiskurihintaa mitaan kysylematta. Suomalainen ravintolakin loytyy ja lahes jokaisessa pukuliikkeessa saa palvelua myos suomeksi. Ei herranjumala, onneksi taalta paasee huomenna pois!

tiistai 11. maaliskuuta 2008

Lariam, pillerit helvetin porteilta

Koh Pha-Nganilla hermot menivat lopullisesti. Loydan itseni rannalta keskella yota, seuranani vain taysikuu ja yksi bungalowikylan lemmikkikoirista. Vilkaisen kelloa, vartin yli viisi aamulla. Turhauttaa ja vituttaa.

Aiemmin illalla olin mennyt sankyyn jo kymmenen jalkeen. Pyorin sangyssa kahteen asti, jonka jalkeen paatin luovuttaa. Vasyttaa saatanasti, mutta uni ei vain tule. Tanaan oli taas pilleripaiva, joten olin aiemmin paivalla hilpaissut malarialaakkeen kitalakeeni, litra vetta kyytipoikana. Uskomattoman paha maku on pienta siihen verrattuna, minkalaisen sivuvaikutuksen tama perkeleen pilleri antaakaan minulle.

En ole nukkunut kunnolla kaytannossa puoleentoista kuukauteen. Suomessa piti vetaa pari malarialaaketta silta varalta, etta sivuvaikutuksien varalta olisin sentaan lahella kunnon sairaalaa. Kun vilkaisin laakkeen tuoteselosteesta listaa kaikista oireista, mita laake saattaa aiheuttaa, loysin listalta kaytannossa kaikki tietamani taudit. Vain kuolemaa ei oltu kirjattu. Parin pillerin jalkeen huomasin selvasti, etta unitottumukset olivat muuttuneet. Saatoin herata aamuneljalta ja olla taysin pirtea. Valitin oireista apteekissa, mutta aloin silti vetamaan pillereita saannollisesti myos Aasiaan paastyani.

Mutta nyt, puoli kuuden aikaan aamulla, teen paatoksen: Nakkaan pillerit hiuksista vittuun, ei tata jaksa enaa! Otan ennemmin sen malarian, haluan nukkua! Terve mies ei kuulemma kuole, vaikka saisikin malarian. Kaiken lisaksi tama pilleri helvetista ei valttamatta edes auta, jos tartunnan sattuu jostain saamaan. Pakko toivoa, etta saisin edes ensi viikosta lahtien normaalit younet ilman jatkuvaa herailya ja kelloon vilkuilua.

Kuuden aikaan kommin takaisin sankyyn ja yritan nukkua. Saan jopa unen paasta kiinni, mahtavaa!

Heraan kahdeksalta. Aamulla.

Kakka on janna juttu!

Unohtakaa rannat, unohtakaa erilainen luonto, unohtakaa erilainen kulttuuri. Eksotiikkaa hakeva juntti kokee mielenkiintoisimman kulttuurishokin paikasta, mika ei valttamatta tule ensiksi mieleen: Paskahuussista!

Heraan aamulla aikaisin, silla tanaan on taas tehtava se asia, mita on yrittanyt valttaa paivatolkulla. Minkas teet, kyllahan paskalla on kaytava, onhan se ihan luonnollista. Suoritus ei olisi tavallisessa lansimaisessa vessassa blogikirjoituksen arvoinen, mutta homma muuttuu varsin mielenkiintoiseksi siina vaiheessa, kun vessaa ei ole tarkoitus vetaa eika paperia ole mailla halmeilla.

Koko bungalowkyla vetelee hirsia, joten pystyn hiipimaan rantabaarin huussiin ilman uteliaita katseita. Livahdan sisalle vessaan kuin kansanedustaja homobaariin. Varmistan, etta oven saa taatusti lukkoon ja teen pikaisen tutkimuksen suorituspaikasta. Paperia ei tietenkaan ole, mutta pontto muistuttaa ulkoisesti lansimaista mallia, tosin juoksevaa vetta tassa posliinipenkissa ei ole. Itse suoritus hoituu 24 vuoden kokemuksella, joten siirrytaanpa suoraan loppuhuipennukseen.

Tassa vaiheessa savolaisjunttia ihmetyttaa! Tuotos on synnytetty melko vaivattoman punnerruksen paatteeksi, mutta mitenkas ihmeessa perse pitaisi saada puhtaaksi, kun paperia ei ole? Aasialaiseen tyyliin ponton vieressa on ison saavillinen vetta, jonka avulla rectum pitaisi saada salonkikelpoiseksi. Tarkoituksena on siis ottaa vetta vasempaan kateen ja pyyhkia perse paljaalla kadella!

Perseen pyyhkiminen veden avulla on etovasta ensivaikutelmasta huolimatta varsin kateva tapa saada takakontti puhtaaksi, mutta yhta asiaa en vielakaan ymmarra: Miten ihmeessa vedella huljuteltu perse saadaan kuivaksi? Onko tarkoituksena vetaista vain housut jalkaan valittamatta lainkaan persekannikoissa vallitsevasta, sangen epamiellyttavasta kosteudesta? Kertokaa minulle!!!

Tuotoksen piilottaminen ponton pohjalta on myos henkimaailman hommia. Otan saavista vetta ja heitan pari kauhallista ponton pohjalle toivoen tuotoksen siirtymista pois nakoetaisyydelta. Yritys onnistuu vain osittain, mutta paapokale jaa viela lillumaan pohjalle. Jatkan viela, mutta parin minuutin yrittamisen jalkeen luovutan ja poistun rikospaikalta vahin aanin. Mereen aamu-uinnille, jotta omituisen paskomiskokemuksen jaljet huuhtoutuvat takuuvarmasti Ahdin valtakuntaan.