Surffauksen seuraukset Balilta

Kavipa sitten niin hassusti, etta Jussi sai surffilaudasta leukaan. Aamusurffaus loppui lyhyeen, kun leuasta loytyi kolmisen senttia levea haava ja vertakin siita tuli. Ei muuta kuin ukko mopon kyytiin ja siita sairaalaan. Paikallinen Tohtori Sykero ompeli Jussi-raukan leukaan kahdeksan tikkia. Balin allokko oli jalleen kerran armoton.

Kuulostaa varmasti valitettavalta? Nyt pitaisi varmaan saalia Jussia, kun sita kerran sattui niin pahasti leukaan. Vastuullisena matkakumppanina minunkin olisi varmaan kantaa korteni kekoon taman valtavan tragedian johdosta, vai kuinka?

Paskanmarjat, toteaa savolaisjuntti! Juntti ei ehdi paapomaan aikuista miesta, silla junttia vituttaa. Tarkemmin ilmaistuna, juntti on perkeleen kateellinen. Eiko sytyta? Luuletteko, etta Jussi kuolee siihen haavaan? Ei muuten kuole. Tallakin hetkella Jussi myhailee tyytyvaisena jossain peilin edessa ja ihailee uutta arpeaan. Olette siis edelleen aivan pihalla? Antakaapa Jani-sedan selittaa hieman toisesta nakokulmasta, miksi Jussin leukaan tuleva arpi on ehka parasta, mita mies voi toivoa.

Kuvitelkaapa Jussi tulevana kesana. Lappeenrannan ilta tummuu ja koko kyla on pakkaantunut jokalauantaisiin lavatansseihin. Baareissahan karjalaiset eivat kay, silla siellapain niita ei ole. Jossain vaiheessa iltaa Jussi, tuo kylan kuuluisin maailmanmatkaaja, ajautuu jutustelemaan kauniimman sukupuolen edustajan kanssa. Takuuvarmasti nainen alkaa ihmettelemaan, mista Jussin leukaan on tullut moinen arpi? Arpi nayttaa taatusti miehekkaalta, mutta naisen on varmistettava, ettei potentiaalisella parittelukumppanilla ole vakivaltaisia taipumuksia.

Mita vastaakaan Jussi? Totuuden tietenkin! "No joo, toi arpi tuli kun mie olin vahan surffaamas Balilla." Tassa vaiheessa naisen arvettomana pysynyt leuka loksahtaa kuvainnollisesti lattiaan, ilme kirkastuu ja silmissa aiemmin ollut epaileva katse vaihtuu kiimaa pursuaviin sahkotyksiin. "Siis ooksie joku surffipoika, wautsi-IIIIKK!!!", hihkuvat Karjalan kesakissat kuorossa. Kenellakaan ei tietenkaan ole mitaan hajua siita, missa tama ihmeellinen "Bali" sijaitsee, mutta joku janna ja eksoottinen paikka se taatusti on.

Homma on selva! Lappeenrannan lyylia lakoaa pinoon kuin heinaa helteella, kun Karjalan Kelly Slater ottaa haluamansa. Surffaamisen ja meriveden kovettamat sormet paasevat pian purjehtimaan itasuomalaisen naaraan iholla. Arpileukaisen extreme-uroksen ainoana tehtava on vain valita kiihkeasta naaraslaumasta se, joka silla hetkella sattuu miellyttamaan eniten silmaa.

Samaan aikaan silealeukainen savolaisjuntti vonkaa naisseuraa iisalmelaisen lahion karaokebaarissa onnistumatta haasteellisessa tehtavassaan. Ei arpia, ei naisia. Elaman reaaliteetit iskeytyvat savaloisjuntin kalloon kuin surffilauta onnekkaan karjalaisen leukaan.

Siina teille saalia, perkele!

Mopo miesta kuljettaa

Mopon vuokraus se vasta onkin jannaa! Kaakkois-Aasiassa ei nimittain autokouluja eika ajokortteja tarvita, silla liikennesaantoja ei yksinkertaisesti ole. Liikennemerkkeja katukuvasta toki loytyy, mutta saantojen sijaan niita pidetaan lahinna ehdotuksina. Jos jostakin pystyy periaatteessa ajamaan, niin kyllahan siita silloin mennaan. Ei valia, vaikka kyse olisi vastaantulevien kaistasta tai muuten vain kielletysta ajosuunnasta.

Jalleen kerran loydan itseni hostellin tiskilta moponvuokrauspuuhissa. Paikkana Indonesia, tarkemmin sanottuna Balin lomasaari ja vuokrattavana menopelina 125-kuutioinen skootteri. Ajokorttiahan minulla kyseisen pelin ajamiseen ei ole, mutta eipa silla ole mitaan valia. Pakolliset muodollisuudet hoidetaan pois alta tyypilliseen aasialaiseen tyyliin:

"Onko sulla ajokorttia tahan?"
"Ei..."
"Ai, no osaatkos sina ajaa?"
"Tietysti!"

"No hyva! Palauta mopo illalla."
Autokoulu oli sit niinku siina.

Avain virtalukkoon ja mopo kayntiin! Enhan mina tavallaan valehdellut, silla aiempaa ajokokemusta on teinivuosien lisaksi myos Malesian, Thaimaan ja Kambodzan teilta, joten kyllahan yksi Indonesia tassa samalla hoituu. Liikenteeseen tulee vain sulautua kuten muutkin paikalliset, eika kotimaasta opittuja kaytantoja tule kayttaa ollenkaan. Valilla tuntuu, etta maalaisjarkikin on parempi unohtaa.

Lahden siis tutustumaan seutuun arviolta tunnin mittaisen mopoiluretken verran. Korotellessani paatielle johtavaa kapeaa katua pitkin, mieleeni juolahtaa yksi pienehko asia, minka olisi voinut selvittaa etukateen: Ajetaankos taalla tien oikealla vai vasemmalla puolella? No jaa, kohtahan se selviaa. Oletaan nyt vaikka alkuun, etta vasemmalla puolella...

Saavun yksisuuntaiselle rantakadulle ja pujahdan liikenteen sekaan. Taksia, henkiloautoa ja mopoa viilettaa niin oikealla kuin vasemmallakin turvavalin ollessa noin kolme senttia. Liikenne vaikuttaisi olevan vasemmanpuoleista, mika on alkanut tuntumaan viime aikoina jopa suomalaista liikennetta loogisemmalta vaihtoehdolta. Liekohan vasenkatisyydellani osuutta asiaan?

Aasialainen liikennekulttuuri on viime viikkojen aikana kaynyt tutuksi, joten hallitsemattomalta kaaokselta nayttavasta sekoilusta loytyy viikkojen tutkimisen jalkeen jopa jotain jarkea. Mopoa liikenneruuhkat eivat hidasta, silla ainahan voi puikkelehtia pysahtyneiden autojen valista. Tata ajotyylia kaytan koko paatien ajan, kunnes saavun jollekin hieman leveammalle tienpatkalle, missa liikennetta on siedettavasti. Paasen viimeinkin nauttimaan vauhdin hurmasta.

Vahan aikaa maisemia ihmeteltyani tiedostan tilanteen: Kartta on taskussa, mutta olen ajanut sen ulkopuolelle jo ajat sitten. Pitaa ilmeisesti muistella, mistapain sita onkaan tulossa. Jossain vaiheessa tehdaan hallittu u-kaannos ja kotimatka voi alkaa. Johan tassa rupeaa perse puutumaan.

Loydan yllattavan helposti samalle kadulle, jossa karsin pienehkosta ruuhkasta. Erona aiempaan kruisailuun kyseisella kadulla on selva: Autoja ja mopoja nayttaisi olevan noin kymmenkertainen maara aiempaan verrattuna. Jono ulottuu niin pitkalle kuin silma kantaa. Hirvea toottaaminen ja pakokaasun karyt tayttavat kadun, ja kaiken lisaksi alkaa satamaan! Alkaa vituttamaan. Kiroilusta tai huutelusta ei ole mitaan hyotya, silla jono ei liiku ollenkaan toivomallani tavalla.

Seisoskelen skootterini paalla aikani ja odottelen ihmetta. Se tapahtuukin, kun edessani oleva paikallinen mopomies paattaa ottaa ohjat omiin kasiinsa. Mies kaantaa skootterinsa kylmanviileasti jalankulkijoiden kapealle kadulle ja paahtaa menemaan. Loistava idea! Santaan samantien peraan ja kohta kaahaamme kahdestaan eteenpain jalankulkijoiden paheksuvien katseiden alla.

Etenemme noin sata metria, kunnes autotiella nayttaisi olevan hieman aiempaa valjempaa. Mopon keula takaisin autotielle ja kahden kaistan valiin pujottelemaan. Pujottelua kestaa aikansa, kunnes paadyn tutulle rantatielle. Sadekin lakkaa sopivasti. Joudun hetken muistelemaan, missa helvetissa se hostelli olikaan, mutta pienen kikkailun jalkeen loydan perille. Painelen samantien litimarkana hostellin tiskille ja palautan menopelini. Balilla ei ole mitaan jarkea ajaa, ei taalla paase etenemaan!

Indonesian ihmemaa

Kone aloittaa laskeutumisen, joten tallaan naamani ikkunaruutuun kiinni. En suinkaan maisemia ihaillakseni, silla motiivinani on tarkastella koneen lentokorkeutta ja tehda sen mukaan henkiinjaamislaskelmia. "Viela ollaan korkealla, jos kone tippuu, kaikki kuolee...vielakin ollaan korkealla, kaikki kuolee...no nyt ollaan jo vahan alempana, kaikki kuolee silti...melko alhaalla, kaikki ei valttamatta kuole...nyt romu maahan ja akkia...no niin, nyt kukaan ei kuole..."

Niinhan siina kay, etta kone laskeutuu jalleen kerran mallikkaasti kiitoradalle, eika kukaan kuole tallakaan kertaa. En kasita, miten ihmeessa minulle on kehittynyt viime vuosina jonkinasteinen lentopelko. Nousut ovat aina yhta helvettia, eivatka laskeutumisetkaan - lennon aikaisista turbulensseista puhumattakaan - ole mitaan nautinnollisia kokemuksia.

Olemme siis laskeutuneet Jakartaan, Indonesiaan. Kyseinen paikka ei ollut missaan vaiheessa matkasuunnitelmassa, mutta tanne olemme Jussin kanssa silti paatyneet. Tiedossa on ilmainen majapaikka kanadalaisen ystavamme Thomasin luona, joka meidat tanne alunperin houkuttelikin. Hostelleissa notkuminen saa jaada toistaiseksi.

Maahantulon yhteydessa tehtavat rutiinit pitaisivat olla jo tassa vaiheessa matkaa varsin tuttuja. Ei muuta kuin rinkka pois matkatavarahihnalta ja passia tarkastuttamaan. Passintarkastukseen ei ole jonoa, joten astelen suoraan miespuolisen virkailijan luokse Jussin mennessa viereiselle tiskille. Tassa vaiheessa virkailijan pitaisi lyoda passiini parit leimat ja toivottaa minut tervetulleeksi Indonesiaan. Virkailija noudattaa kuitenkin hieman toisenlaista kasikirjoitusta:

"Saanko nahda paluulippunne?"

"Paluulento Bangkokiin on kahden viikon paasta, mutta lippu on elektroninen, eli se on minulla sahkopostissa."

Yleensa tuo selitys tepsii. Enhan mina edes valehdellut, kylla se lippu siella bittivirrassa on tallessa.

"Paluulippu pitaa olla, muuten ei paase maahan!"

"Et voi olla tosissasi?"

"Kylla, paluulippu pitaa nayttaa!"

Ei vittu voi olla totta! Aarimmaisen virkaintoinen rajapoliisi ei ilmeisesti halua tehda elamaani helpoksi, vaan vittuilee pain naamaa. Samaan aikaan kuulen, kuinka Jussi lapaisee passintarkastuksen taysin samalla selityksella, minka annoin hetkea aiemmin.

"Siis pitaako mun vittu menn...tai siis, pitaako minun nyt kayda tulostamassa se lippu ja tuoda se naytille?"

"Kylla, muuten ei paase maahan!"

Jumalauta mika urpo! Kolme tunnin lennon paatteeksi, joka lahti aamuviidelta, ei millaan jaksaisi alkaa vaittelemaan mulkuksi osoittautuneen virkailijan kanssa. Virkailija todellakin kaannyttaa minut tiskilta, joten lahden paa raivosta kiehuten etsimaan tulostinta, jotta saisin sen helvetin paperinpalan kasiini.

Seinaan nojoilee joukko jotain virkapukuisia, joten artikuloin pyyntoni sangen vittuuntuneella aanenpainolla. Onneksi pyyntoni aiheuttaa toivotun reaktion ja lopulta paikalle tuodaan joku perkeleen rajavartioston ylipaallikko. Naisella on ilmeisesti enemman valtaa kuin tavallisella rivivirkailijalla, silla menemme tyhjana olevalle passintarkastustiskille, jossa saan passiini tarvittavat leimat. Nainen muistuttaa viela loppuun, etta lentolippu olisi hyva olla ensi kerralla mukana. Saa nahda, tuleeko ensi kertaa.

Kaannyn viela episodin lopuksi kohti ensimmaisena passiani kyylanneen virkailijaa kohti ja kiitan hyvasta palvelusta. Kiitos sisalsi tietenkin pari lapiollista sarkasmia. Virkailija ei vastaa mitaan, mulkaisee vaan pettyneena ja syventyy papereihinsa. Tekisi mieli nayttaa keskisormea, mutta se ei ehka olisi tassa tilanteessa kovin viisasta.

Viimeinkin lentokentan aulaan! Thomas on meita vastassa ja onpa mies hommanut viela tyopaikkansa kuskin mukaan. Hyva homma, tinkiminen taksikuskin kanssa tasta viela puuttuisi.

Verta, aseita ja kauhua Phonm Pehnin kaduilla

The Economist -aikakausilehti rankkasi vuonna 2007 maailman kymmenen vaarallisinta kaupunkia. Teheranin, Bagdadin, Mogadishun ynna muiden viehattavien kesakaupunkien jalkeen Kambodzan paakaupunki Phonm Pehn sjoittui kunniakaalle sijalle 8. Sisallissodan loppumisesta on aikaa vain vuosikymmen, eika viime vuodet ole olleet rauhallisimmasta paasta. Aseiden helppo saatavuus ja koyhyys ovat vieneet Kambodzaa kohti anarkiaa, mutta viime vuosina parannusta on tapahtunut.

Mita tekeekaan savolaisjuntti tassa pahuuden pesakkeessa, missa ihmishenki ei ole kuuleman mukaan minkaan arvoinen? Savolaisjuntti seisoskelee itsekseen iltapimean aikaan kadunkulmauksessa ja miettii syntyja syvia: "Missahan helvetissa mina oon?" Hetkea aiemmin olin lahtenyt pienelle iltakavelylle, mutta nyt harmittomasta reippailusta meinaa tulla taysi henkiinjaamistaistelu. Ryostetaanko minut, uhataanko aseella, vai tuleeko jopa luodista? Olikohan sittenkaan kovin hyva idea lahtea pikku kavelylle...?

En ole kuitenkaan taysin eksyksissa. Tiedan suurinpiirtein, missa suunnassa hotelli sijaitsee. Suunnistamisen tekee ongelmalliseksi pieni seikka, jota en ottanut huomioon: Kaikkia katuja ei ole valaistu. Pimealla kadulla kavely yksin saattaa olla hieman epaterveellista tassa maassa, joten valaistu kiertotie pitaisi jostain loytaa. Kartta on taskussa, mutta eipa sita huvita pahemmin tutkia. Sama kuin ripustaisi kyltin kaulaansa. "Eksyksissa, valmiina ryostettavaksi!" Helvetin helvetti!

Kavelen valaistua katua eteenpain ja yritan nayttaa taysin huolettomalta. "Siis kyllahan mina tiedan, missa olen. No worries!" Pitka askellus antaa varmasti tallaisen vaikutelman, mutta valilla on hidastettava vauhtia, jotta pystyn salaa vilkaisemaan karttaa. Tajuan kavelevani taysin vaaraan suuntaan. Paska, takaisin vaan.

Huomaan olevani oikealla kadulla. Hotellin pitaisi olla noin parinsadan metrin paassa. Osa kadunpatkasta on tietenkin pimeana, mutta paatan silti kokeilla onneani. Onhan minulla matkavakuutus kunnossa, joten rohkeasti vaan kohti pimeytta. Ensin pitaa kuitenkin ylittaa neljakaistainen autotie.

Odottelen valaistun kadunpatkan varrella liikennevalon vaihtumista. Saan vihrean, joten lahden ylittamaan katua. Saikahdan aivan perkeleesti, kun mopolauma ohittaa minut noin kymmenen sentin paasta varpaista ja nenanpaastani. Mopoa tulee ohi edesta ja takaa, mutta parin sekunnin kuluttua loydan itseni keskelta tieta ihmettelemassa, mita vittua asken tapahtui. Mullahan on vihrea valo! Naytan keskisormea horisontissa viilettavalle mopolaumalle ja jatkan matkaa.

(myohempi tarkastelu osoitti, etteivat liikennevalot, -saannoista puhumattakaan, koske kaksipyoraisia.)

Sangen erikoisen kadunylityksen jalkeen paasen viimeinkin sille perkeleen kadunpatkalle, mika pitaisi selvittaa ilman laukaustenvaihtoa. Silmat tottuvat pimeaan melko nopeasti ja sadan metrin paassa nakyykin jo kauppojen ja katujen valot. Ei muuta kuin tossua toiseen eteen, katsotaan kuinka juntin kay.

Noin puolivalissa matkaa se sitten tapahtuu. Rosvosektori, perkele! Edessani oleva paikallinen asukas levittaa katensa, eika meinaa paastaa minua etenemaan. Toisaalta, tarkastellaanpas tata verenhimoista "hyokkaajaa" hiukan tarkemmin: Alle kymmenvutias pikkutytto, jonka hymy ja sotahuuto "HELLLOOUUUU" ei ole mielestani kovinkaan pelottava. Asekin silta puuttuu ja pari maitohammastakin on tainnut jo tipahtaa. Tytto haluaisi minun jaavan leikkimaan, mutta siihen ei ole nyt aikaa. Kaymme kuitenkin lyhyen ja syvallisen keskustelun asuinpaikastani ja vaaleasta ihostani. Jatkan matkaani ja jatan peraani iloisesti vilkuttavan tyttolapsen. Herranjestas kun oli pelottavaa, pitaisikohan ilmoittaa tapahtuneesta ulkoministerioon?

Loppumatka sujuu tylsissa merkeissa. Kukaan ei uhkaa aseella, eika turpaanvetajia nay missaan. Vakisinkin rupean miettimaan aiemmin mainitun The Economist -lehden tutkimusta. Missaan vaiheessa en oikeastaan tuntenut itseani uhatuksi, vain ylivilkas mielikuvitus aiheutti eniten pelonsekaisia tunteita.

Onkohan kyseinen toimittaja koskaan kaynyt pohjanmaalla, Rovaniemella tai oikeastaan missa tahansa suomalaisessa kaupungin omistamassa vuokra-asunnossa lauantai-iltana? Kotoisassa lintukodossamme perinteisiin kuuluu isannan tukeva kanni, jonka aikana perhe potkitaan mustelmille ja ajetaan lumisateeseen. Nakkikioski- ja taksijonoissa turpaanvetely tuntuu olevan enemman saanto kuin poikkeus, taisipa Rovaniemella joku onneton paasta hengestaan nakkikioskijonossa juuri ennen Aasiaan lahtoani. Ja kaikki kyselevat minulta, eiko siella kaukomailla ole hirvean vaarallista. Joo-o...

Kambodzan arkea

Herranen aika, Lonely Planetista oli hyotya! Tuo norttimatkailijoiden Pyha Raamattu, mika otetaan paskallekin mukaan, kertoi kerrankin asiaa! Siam Reapin eraassa guesthousessa tarjottiin nimittain sellaista paivaretkea, mita ei saa jattaa kayttamatta. Ajatus viettaa paiva kambodzalaisessa perheessa toita tehden kuulosti joltain taysin erilaiselta ajanvietteelta, minka muistaa taatusti pitkaan. Idea on nerokas: Parinkymmenen euron maksua vastaan lansimainen matkailija otetaan tavallisen kambodzalaisperheen huostaan. Paivan aikana eletaan taysin tavallista arkea ja tehdaan toita. Reissu toteutetaan joka kerta eri perheeseen, joten tyotehtavat vaihtelevat tarpeen mukaan.

Tassa vaiheessa tyypillinen, kaikkea tyota vieroksuva lansimaalainen alkaa tietenkin naureskelemaan, miksi ihmeessa siita pitaisi maksaa, etta joutuu tekemaan toita. Kotona voi katsoa Salattuja Elamia ja ja rentoutua muutenkin, joten miksi "lomalla" pitaisi nain tehda? Nii-in...

Istun hyvan aamiaisen nauttineena majapaikkani terassilla ja odottelen opastani. Opas saapuu aasialaiseen tapaan parikymmenta minuuttia myohassa, mutta eipa tama yllata ollenkaan. Opas ja kuski lahtevat kyyditsemaan minua kohti laheista kylaa, jossa olisi tarkoitus viettaa koko paiva. Kyydin aikana ehdin tutustua oppaaseeni paremmin. Lee kertoo olleensa matkaoppaana pari vuotta ja olleensa sita ennen munkkiluostarissa opiskelemassa buddhalaisuutta ja englantia. Helppo uskoa, silla Leesta huokuu sellainen valaistunut rauhallisuus ja kohteliaisuus, ilman turhanpaivaista noyristelya. Matka lahikylaan meneekin nopeasti kakkaa jauhaessa.

Saavumme perille, joten on aika kayda lapi paivan ohjelma. Isantaperheen riisipellolla ei ole toita, joten en paase tappavaan auringonpaisteeseen heilumaan sirpin kanssa. Sen sijaan tarkoitus olisi valmistaa talonrakennuksessa kaytettavia palmunlehtiseinia. Kaikki rakennustarvikkeet on otettua suoraan luontoaidilta, tehtava on punoa palmunlehdet tarpeeksi tiukasti toisiinsa kiinni. Mikas siina, helppoa istumatyota varjossa.

Lee nayttaa punomisen alkeet, joten paasemme toihin sangen sukkelaan. Tyotehtava on siina mielessa helppo, etta ringissa istuminen on varsin hyva tapa pasta juttelemaan isantaperheen kanssa. Onneksi Lee on tulkkina, silla khmerin taitoni ovat viela aika pahasti ruosteessa.

Punomisen lomassa Lee kertoo karua kielta kambodzalaisesta arjesta. Naapuritalossa asuva perhe omistaa palmusta kyhatyn talonsa lisaksi vain pienen palan peltoa, josta elanto on revittava. Perheen isanta tekee kuusipaivaista tyoviikkoa ja tienaa noin kolme dollaria paivassa. Hankituilla ansioilla perhee saa syodakseen, mutta lasten koulunkayntia ei voida kustantaa. Kohtalaisen karua kuunneltavaa savolaisjuntille, joka istuu punomisringissa Adidaksen lenkkareissa ja muissa merkkivatteissa, katsoo kelloa Sony Ericssonin kamerakannykasta ja ottaa valilla kuvia digikamerallaan. Vittu etta havetti! Ei voi valttya kulttuurishokilta, kun ymmartaa, ettei tassa maailmassa ihmiset ole todellakaan tasavertaisia. Jeesustelijat voivat tietenkin vaittaa, etta kuka tahansa pystyy ponnistamaan koyhyyksista rikkauksiin. Paskanmarjat! Siina vaiheessa, kun rankka tyonteko tuo pelkastaan ruoan poytaan, eika mitaan muuta jaa kateen, on sangen hankalaa lahtea yliopistoon lukemaan kauppatieteita.

Synkistely jaa kuitenkin unholaan, silla perheen ilmapiiri on sangen positiivinen. Tyon ohessa pidetaan tietenkin taukoja, jonka aikana perheeseen tullutta hassua valkoista miesta ruokitaan mita ihmeellisimmilla paikallisilla herkuilla. Sana on ilmeisesti kiirinyt kylalla, silla naapurit ja muutkin kylalaiset haluavat vuorollaan tulla ihmettelemaan lansimaista vierasta. Ilmeisesti taalla ei kay paljoa savolaisia. Jokainen kylalainen ihmettelee samaa asiaa: Ensiksi kehutaan ulkonakoa - tai nain ainakin Lee minulle tulkkasi -, mutta sitten alkaa ihmettely savolaisjuntin nenasta. "Hyvin se tekee toita, mutta kattokaa nyt herranjestas tuota nenaa!!!" Ihan tallaista huomiota en kaivannut, mutta mitapa tassa valittamaan...

Jossain vaiheessa naapurista tullut tytto tuo minulle kookosmaitoa, mangonviipaleita ja jotain maustetta. Kookosmaidosta en ole koskaan pitanyt, mutta otan silti maistiaiset maidosta ja hymyilen, etten vaan loukkaisia ketaan. Mangoviipaleiden ja minulle epaselvaksi jaaneen mausteen suhdetta en ymmarra, mutta Lee kehoittaa minua dippaamaan mangoa mausteessa. Ahaa, tama on siis jotain sokeria.

Sen ihmeempia ajattelematta otan mangoa ja dippaan sokeria oikein kunnolla. Maistelen makua suussani hetken aikaa, kunnes tunnen paani rajahtavat. Herranjumala mita ruutia!!! Suuta polttaa, vetta tulee silmista ja paa muuttuu tulipunaiseksi kertaiskusta! En edes yrita hymyilla, vaan juon parissa sekunnissa litran verran aiemmin inhoamaani kookosmakua sammuttaakseni rajahtavan maun. Olen jarjestanyt tahtomattani paikallisille kunnon komedianumeron, silla kaikkia tuntuu naurattavan reaktioni. Lopulta saan mongerrettua ensimmaisen lauseentapaisen: "...v-v-vahan...t-t-tulis-ta..." Saan kuulla, etta sokerina pitamani mauste olikin todellisuudessa chilisuolaa. Saatana mita myrkkya, huh huh!

Savua ei tule korvista enaa kovin paljoa, joten voin jatkaa toita. Punominen on alkukangertelun jalkeen huomattavista nopeampaa, silla tiettya rutiinia hommaan alkaa tulla parin tunnin tyoskentelyn jalkeen. Ainoa ongelma on vain jalkojen asento. Paikalliset vetavat aasialaisessa lotusasennossa, mutta minulta tuollainen voimistelusuoritus ei onnistuisi, vaikka jalkoihini pumpattaisiin litran verran puudutusainetta. Selkakin alkaa kipeytya, joten pienet venyttelyt ovat paikallaan.

Kuten koko paivan aikana, taas paikalle saapuu muitakin kylalaisia, joukossa myos sangen viehattava kambodzalaistytto. Pitaisikohan vieda tuliaisena Suomeen, hmm? Jotain siella taas hopotetaan, enka ymmarra sanaakaan. Tulee aika vainoharhainen olo, kun joukko kylalaisia puhuu taukoamatta ja osoittelee vahan valia kohti minua. "Naiset pitavat sinua komeana", Lee tulkkaa. Hehee, kiitoksia vaan! "Mutta nyt ne puhuu sinun nenasta". No olipa yllatys, siitahan koko kyla on puhunut koko paivan, perkele!

Paikalle saapunut viehattava neitokainen tuo minulle lahjan: Jotain makeaa syotavaa, ilmeisesti jotain hedelmaa, minka paalle on siroteltu jotain tomusokeria muistuttavaa ainetta. "Kambodzalaista kakkua, tytto on tehnyt sita sinulle". Ahaa, taas naita tilanteita. Paasen maistamaan jalleen kerran minulle taysin tuntematonta ruokaa, kymmenen paikallisen odottaessa reaktiotani. Aiemmin paivalla nautittu chilisuola on edelleen muistoissani, joten otan varovaisen palan kakusta. Odottelen rajahtavaa reaktiota, mutta kakkuhan on todella hyvaa! Nyt ei tarvitse edes esittaa, silla hymy nousee korviin samantien. Tytto on selvasti ilahtunut reaktiostani. Nalkakin vaivaa, joten lappaan kakkua naamaani melkein kaksin kasin.

"Tuota kakkua kutsutaan muuten Aviomiehen Tappajaksi", heittaa Lee maun ollessa parhaimmillaan. Ruokahaluni katosi kuin vesi viemariin: "Fiif niingu miga?!?" mumisen suun taynna kakkua. No perkele, eipa ollu kivasti tehty! Enhan ma ole kaynyt muijan kanssa edes ensitreffeilla, niin heti ollaan myrkyttamassa viatonta junttia. Leen mukaan kakulla petetyt naiset kostavat vieraissa naisissa kayneelle aviomiehelleen, tomusokerin sijasta katkeroitunut nainen laittaa mausteeksi tappava myrkkya. Viehattavaa! "No voisitko kertoa tuolle muijalle, etta ihan kiltisti ma oon ollu?" "Hah hah, ala huoli, siina ei ole myrkkya." Hyva homma, saan nautiskella kakun loppuun asti.

Kahdeksantuntinen tyopaiva alkaa olla lopuillaan, joten laskemme paivan aikana punottujen seinanpalasten maaran. Kolmekymmentanelja. "Onko se hyvin?" kysyn epavarmana. "Yleensa turistit eivat paase edes puoleen tuosta maarasta, mite olemme tanaan tehneet. Perhekin on todella tyytyvainen." No hyva, minusta on siis ollut jotain hyotya. Heitamme hyvastit perheelle ja lahdemme ajamaan kohti kaupunkia. Kerrankin tuli tehtya jotain hyodyllista ainaisen laiskottelun sijaan. Ajaessamme kohti kaupunkia hamartyvassa illassa tunnen, kuinka paani paalle on sadekeha, joka valaisee koko vahintaan puolet koko Kaakkois-Aasiasta. Kokemusta rikkaanpana on hyva nauttia jaakylma olut hostellin terassilla.

Siirtyminen Thaimaasta Kambodzaan

Jalleen kerran huomaan olevani tayteen lastatussa bussissa, jonka jalkatilat ovat tuskallisen pienet. Bussissa on istuttu jo monta tuntia, emmeka ole paasseet viela lahellekaan Thaimaan ja Kambodzan rajaa. Jussistakaan ei saa juttuseuraa, silla paikallinen bussiyhtio ei jostain syysta halunnut antaa meille vierekkaisia paikkoja. Jalleen kerran iPod korviin ja aikaa tappamaan...

Tylsa bussimatka saa jannitysta, kun ruutuun tupsahtaa yllatyssektori! Bussi pysahtyy keskelle ei-mitaan, joten akkipysahdys alkaa hieman ihmetyttamaan. Syy selviaa piakkoin, silla bussiin astelee kaksi poliisia! Helvetin helvetti, ollaan muuten Jussin kanssa ainoat lansimaalaiset koko bussissa! Jotenkin alkaa vahvasti epailyttamaan, etta poliisilla on asiaa juuri meille.

Korruptoitunut poliisi tasta viela puuttuikin! Toinen poliiseista jaa vartioimaan oviaukkoa ja toinen lahtee etenemaan kohti bussi takaosaa kyylaten jokaisen matkustajan. Valilla poliisi pysahtyy jonkun paikallisen matkustajan kohdalla ja murahtaa jotain thaimaaksi. Mietin tarkaan, onko rinkassani mitaan edes hiukan laittomuuksiin viittavaa, josta poliisi paasisi vaatimaan sakkoja. Ei pitaisi olla, joten antaa tulla tanne vaan!

Eteneva poliisi nayttaa enemman robotilta kuin ihmiselta: Paassa avomallinen kypara, silmilla jarkyttavan isot Ray Banin pilottilasit ja koko komeuden taydentaa hengityssuoja. En siis nae poliisin kasvoja ollenkaan. Yritan katsella ikkunasta avautuvaa maisemaa niin huolettomasti kuin osaan, mutta - yllatys yllatys- poliisi pysahtyy kohdalleni ja sanoo jotain. En ymmarra sanoista hevonvittua, joten joudun pyytamaan poliisilta kehoituksen toistamista. Ahaa, poliisi haluaa siis vilkaista passiani.

Annan passini poliisin tutkittavaksi ja odottelen reaktiota. Poliisi kyylaa passiani kuin saatananpalvoja mustaa raamattua, mutta lopulta poliisi nayttaa passini kantta: "Finland?" Nyokkaan vastaukseksi, jonka jalkeen erotan poliisin kasvoilta hymyntapaisen. Poliisi antaa passini takaisin, nayttaa peukkua ja poistuu bussista. Jaan istumaan penkilleni kuin suolapatsas, jolla on monttu auki ja passi kadessa. Tassako kaikki? Ei saatana, olin valmistautunut pitkalliseen kamojeni tutkimiseen keskella thaimaalaista maantieta ja pahimmassa tapauksessa perusteelliseen, kumihanskalla suoritettavaan persesyyniin! Rahaa se ei vaatinut senttiakaan, onko taalla myos rehellisia poliiseja?

Ohjelmanumeron jalkeen matka jatkuu normaalisti. Vihdoin ja viimein paasemme Kambodzan rajalle, jossa hommaamme viisumit maahan. Noin sadan metrin kavelymatka Thaimaan puolelta Kambodzaan tuntuu kuin olisi tullut toiselle planeetalle. Herranjumala mika kontrasti! Turistinen Thaimaa jaa taakse ja tilalle tulee koyha Kambodza. Slummiasuntoja, kurjuutta, kerjalaisia, tulimme todellakin kehitysmaahan.

Tarkoituksenamme on paasta 160 kilmetrin paassa sijaitsevaan Siam Reapin kaupunkiin. Rajalta pitaisi saada taksikyyti parillakymmenella dollarilla per juntti. Taksi loytyy melko vaivattomasti, joten viimeinen etappi paivan matkanteosta voi alkaa. En ole syonyt mitaan koko paivana, mutta jostain ihmeen syysta ei vasyta kovin paljoa. Taksikuski selittaa suht' hyvalla englannillaan matkan hinnan ja keston. Hinnasta en ala purnaamaan, mutta matkan kesto ihmetyttaa. "Miten niin nelja tuntia? Sinnehan on vain alle 200 kilometria!" "Cambodia, bad road!" selittaa kuski. Ei kai se tie voi olla niin huonossa kunnossa...

Ei jumalauta, kylla se muuten on! "Tie" on sellainen perunapelto, etteivat lehmatkaan varmaan pystyisi kavelemaan silla! Missaan vaiheessa ei voi ajaa viittakymppia kovempaa, silla tie on aivan jarkyttavan polyinen ja kuoppainen. Vahan valia kuski ajaa kuoppaan, jolloin koko autossa istuva kolmikko pamauttaa paansa auton kattoon.

Ilta alkaa hamartymaan, eika tieta ole todellakaan valaistu. Tiesta lahteva polypilvi estaa nakyvyytta kuin suomalainen lumituisku. Valilla tien yli singahtelee varjoja, jotka kuuluvat valilla paikallisille pikkulapsille, valilla lehmille ja muille elukoille. Taitaa olla aika paljon kolareita taallapain...Jossain vaiheessa alan huolestumaan: "Onkohan siella Siam Reapissa edes katuvaloja?" Ajatus kavelemisesta pimeassa kambodzalaisessa kaupungissa kaikki kamat selassa ei kuulosta kovin turvalliselta vaihtoehdolta. Ehtiikohan kulua edes varttia, kun AK-47:n piippu on ohimolla?

Neljan tunnin piinaavan taksimatkan jalkeen saavumme kaupunkiin. Ensivaikutelma ei aivan vastaa pahimpia kuvitelmiani: Viiden tahden loistohotelleja, asfaltoitua tieta ja kaikkea luksusta. Siam Reap on viime vuosien aikana kehittynyt kuulemma valtavasti, kun maailman suurimman uskonnollisen temppelin, yli tuhat vuotta vanhan Angkor Watin, merkitys ymmarrettiin. Turistit kaikkialta maailmasta tulevat pallistelemaan valtavia temppeleja, joissa asui tuhat vuotta sitten jopa miljoona khmerilaista.

Neljatoista tuntia kestaneen matkan jalkeen alkaa jo pikkaisen vasyttamaan. Otamme sangen halvan huoneen hyvasta majatalosta, hintaa huoneella tulee jopa nelja euroa! Meinasin rajahtaa nauramaan, kun kuulin huoneen hinnan! Viimeinkin horisontaalitilaan, nukkumattia ei tarvinnut montaa sekuntia odotella.

Katsaus Pattayan ihmeelliseen yoelamaan

Paskatauti alkaa olla pelkka puistattava merkinta muistojeni sopukoissa, joten paasen viimeinkin tutustumaan tarkemmin Pattayan kulttuuriin. Olin saanut aiemmin kasityksen, jonka mukaan tahan mielenkiintoiseen kulttuuriin paasee parhaiten kasiksi, kun tutkimus suoritetaan ilta-aikaan. Sopivan tutkimusfiiliksen saa tietenkin kiskomalla korikaupalla olutta, kuten muutkin lansimaiset kulttuurimatkailijat ovat tehneet jo paivien, jopa viikkojen, ajan.

Vedamme siis pienehkot nousuhumalat hotellihuoneessamme. Tarkkailen taukoamatta perasuoleni reaktiota viimeaikoja huomattavasti suurempaa alkoholimaaraan, mutta onneksi suoleni ei halua heittaa pahalle haisevaa protestia. Ei muuta kuin ykkoset paalle ja liikenteeseen!

Lahdemme etenemaan kohti Pattayan kuuluisaa kavelykatua, siella siellapain on kuuleman mukaan sangen jannia baareja. Hotellimme sijaitsee alle viiden minuutin kavelymatkan paassa tasta kulttureellisesta merkkipaalusta, mutta jo matkan aikana ehdimme kokea sangen epamiellyttavan kohtaamisen paikallisheimoon kuuluvan alajaoston kanssa.

Jossain vaiheessa kavelymatkaamme alan tarkkailemaan ymparistoa hieman tarkemmin: "Hetkinen…Wild Boyz, Dynamite Boyz, Dream Boyz, Love Boyz…" Kaikki ovat baarien nimia. Ymmarramme joutuneemme homobaarien tayttamalle kadulle! Olemme kusessa. Kun madallan katsettani katutasolle, naen reilun kymmenen paikallisen homabaarin sisaanheittajan lauman suorastaan juoksevan meita kohti iloisesti kikatellen. Nyt muuten pelottaa!

Mietin hetken, pitaisiko kaantya ympari ja juosta niin maan perkeleesti. Ymmarran kuitenkin toivottoman tilanteeni: Aiemmin koko viikon riehunut paskatauti on vienyt kaikki voimat, joten pakomahdollisuutta ei ole. Jumalauta, ne jyraa meitin!

Paniikista ei kuitenkaan olisi apua, joten on pakko ryhdistaytya. Ei sotaa talla tavalla kayda. Taman pellon yli mennaan etta heilahtaa! Ja sita rataa…

Homoarmeija tulee lahietaisyydelle, joten taistelu voi alkaa. Yksi tarraa kiinni kateen, toinen yrittaa suudella. Korvissa kajahtelevat naiden verenimijoiden sotahuudot. "You handsome, uuuu, super, come to my place, fabulous…" Riuhtaisin kateni vapaaksi, vaistan suudelmaa hapuilevan homppelin ja pidennan askeltani toivoen, etta homolauma ei lahtisi peraan. Harpon minka kintuistani paasen, kunnes Jussi kehoittaa minua pysahtymaan sadan metrin pikapyrahdyksen jalkeen. "Ei tartte juosta enaa, ne jai jalkeen."

Olipa hyva kehoitus. Huomaan olevani aivan hiessa ja kasien tarisevan. Olisin varmaan harpponut suorilla mereen ilman Jussin kehoitusta ja uinut Vietnamiin asti. Loppumatka sujuukin jo rauhallisemmissa merkeissa.

Paasemme ilman suurempia kommelluksia kavelykadun paahan. Havaitsemme kadun reunustalla sangen mielenkiintoiselta vaikuttavan paikan, joten paatamme menna ensiksi sinne. "Baari" on valtava katos, jonka sisalla on kymmenia pienehkoja baaritiskeja, joissa jokaisessa on vahintaan viisi thai-tyttoa tarjoilemassa. Keskella paikkaa on thai-nyrkkeilykeha, joten valinta illan ensimmaiseksi oluennauttimispaikaksi on sita myoten selva.

Seuraava tapahtuma on varsin ainutkertainen. Baaritytoista koostuva lauma rupeaa sananmukaisesti kirkumaan, kun astelemme katokseen sisalle! Herranjumala mika meininki, luuleeko ne meita joksikin ihmeen David Beckhamiksi? Eipa ole tammoista tapahtunut Suomessa, eika varmaan tapahdukaan...

Seuraava puolituntinen hujahtaa olutta nauttiessa ja paikallista thai-nyrkkeilya ihmetellessa. Thai-nyrkkeilysta ei tassa kehassa ole tietoakaan, silla ottelijat ovat lahinna showpainijoita ja ottelujen lopputulos sovittu etukateen. Lyonnit ovat taysin toista kalibeeria kuin Koh Pha-Nganilla, missa oteltiin tosissaan. Ottelujen jalkeen ottelijat kiertavat yleison joukossa tippia kerjaten. Helvetti mita pelleilya!

Naytelty thai-nyrkkeily ei jaksa kiinnostaa pidemman paalle, joten suoritamme siirtyman kavelykadulle. Katu on taynna humalaisia, kaljamahaisia lansituristeja, jotka ottavat kaiken irti lomastaan. Olutta kuluu ja naisia loytyy molemmista kainaloista. Yleensa kysessa on keski-ikainen, liian viinan ja auringon nauttimisen seurauksena punoittava mies, jolla on kainalossaan puolta nuorempi thai-tytto. Etta jee jee!

Paadymme lopulta yhteen kadun lukuisista baareista. Kyseessa ei ole mikaan irkkupubi, vaan antropologisesti sangen mielenkiintoinen tapaus. Paikasta loytyy tietenkin tanssilava, johon asiakkaat eivat saa menna. Siideri-infernoissaan joraavien lansimaalaisten sijaan tanssilavat on taytetty paikallisilla, noin parikymppisilla tytoilla, jotka keimailevat lavalla bikinit yllaan. Tata soidintanssia seuraavat tyytyvaisina murahtelevat, kuolaavat urokset. Kaiken huippuna tytoilla on rinnassaan numerolappu, joiden avulla paikalla olevat urokset voivat valita mieleistansa yoseuraa.

Seuraan tapahtumia oluttuoppini takaa hetken, jonka jalkeen alan tutkailemaan reaktioitani. Vakisinkin alkaa kuvottamaan. En saatana suostu ymmartamaan, kuka helvetti saa kikseja siita, etta saa naisen maksua vastaan. Mitenkahan se maksu edes tapahtuu? "Moro, yks keskiolut ja sit viiskyt kiloa tuota numeroa 53. Palautan sen sit aamulla, jooko?" Ei hyvaa paivaa!

Taman syvallisemmin en jaksa tutkia Pattayan yoelamaa. Subwayn kautta hotellille. Ei taida olla Pattaya minun juttuni...