Kalliolle kukkulalle, osa I

"Siina on jalalle paikka hiukan sinusta vasemmalla!"
"Siis tarkoitatko sa tuota???"
"Joo joo, kylla se jalka siina pysyy! Ala huoli!"

Tuijotan vuoronperaan alhaalla ohjeita antavaa ohjaajaani ja valilla pienen pienta halkeamaa kalliossa, johon minun pitaisi laittaa jalkani. Halkeama on mielestani niin pieni, ettei karpanenkaan pystyisi laskeutumaan siihen, mutta nyt minun pitaisi taalla seitseman metrin korkeudessa astua tuohon koko painollani. "No laitetaan sitten, saatana" mutisen hiljaa itsekseni ja valmistaudun henkisesti parin metrin pudotukseen, ennenkuin turvakoysi pelastaa minut totaaliselta tippumiselta.

Kadet ovat maitohapoilla ja jalat tarisevat. Ei tosin pelosta, vaan vasymyksesta. Aamusta lahtien olen opetellut kalliokiipeilyn saloja, joten pikkuhiljaa alkaa vasyttamaan. Saatanan saatana, rankkaa hommaa! Ajatus siita, etta Jussi, Laura ja Annika kelluskelevat talla hetkella jossainpain Thaimaan itarannikolla merivedessa, ei helpota yhtaan. Ja taalla mina roikun henkeni kaupalla melkein kymmenen metrin korkeudessa, kuka perkele minut tanne pakotti??? Kuvitelma paivat pitkat sukeltelevasta suomalaiskolmikosta saa lihaksiston vasymaan entisestaan, mutta pakotan silti vasemman jalkani ohjaajan neuvomalle paikalle. Raolla on leveytta korkeintaan sentti, mutta vastoin kaikkia odotuksiani, jalkani pysyy kalliossa kiinni tarpeeksi tukevasti.

Katselen ylospain kalliota ja yritan miettia seuraavaa siirtoani, kalliokiipeily ei nimittain ole osoittautunut miksikaan nopeuslajiksi. Naen paani ylapuolella lupaavan nakoisen halkeaman, johon voisin ehka laittaa kateni. En tosin nae, millaisesta paikasta on kyse. Saako siita kunnon otteen, vai tuleeko turvakoydelle kayttoa? Ponnistan itseni suoraksi ja tarraan oikealla kadella halkeamaan kiinni. Hahaa, tukeva ote. Seuraavat askeleet sujuvat helposti, jonka jalkeen huomaan olevani kiipeilynreitin paatepysakilla, ankkurilla. Kurkotan kateni ankkuriin, jonka jalkeen reitti on selvitetty. Naytan alhaalla olevalle ohjaajalleni, etta minut voi laskea takaisin maankamaralle. Ohjaaja nayttaa peukkua, joten ponkaisen itseni irti kalliosta ja heittaydyn tyhjyyteen selalleni. Selka maahan pain, jaloilla pidetaan huoli, etten paiskaudu kalliota vasten. Hitaasti ohjaaja valuttaa minut alas turvakoytta saadellen, mutta maisemia en silti viitsi pahemmin ihailla.

"Muuten hyva, mutta sun pitaa kayttaa jalkoja enemman. Jaloissa on aina enemman voimaa kuin kasissa ja paaset silla keinoin suuremmin askelin kohti huippua. Nyt teet liikaa toita kasillasi. Taitaa olla kadet aika hapoilla?"
Pakko myontaa, etta ohjaajan sanoissa on jarkea. Kadet lahes tarisevat ja verta tulee kaikkiaan viidesta sormesta. Pitaisi vaan luottaa naihin kalliokiipeilya varten suunniteltuihin kenkiin, silla ne purautuvat hyvin kallioon, jolloin pienemmallekin halkeamalle voi astua melko huoletta.

Istahdan rantakivelle ja jaan seuraamaan hetkea aiemmin seuraamme liittyneen kanadalaisen kiipeilya. Hiki virtaa kuin tunturipurossa ja puuskutan kuin hoyryveturi. Onneksi taman paivan kiipeilyt ovat osaltani ohi. Seuraan kanukin pakertamista ja mietin, teinko kenties samoja virheita kuin han. Kanadalaisen kiipeilytekniikka ei ole ehka parhaasta paasta, mutta pitkan punnertamisen paatteeksi kanadalainenkin paasee huipulle asti. Alas paastyaan kanukki huokuu tyytyvaisyytta ja kertoo kiivenneensa paivan aikana jo kolme kertaa. "Huh huh, oon ihan poikki, nyt kylla maistuu bisse. Monestiko oot kiivenny tanaan?" kyselee kanukki.
"Kahdeksan kertaa...."