Laosilaisen minibussin ahtailla penkeilla karvistelee kymmenen lansimaalaista backpackeria. Luvassa on viisituntinen matka kohti keski-laosilaista kylaa, josta loytyy laosilaista kulttuuria suunnilleen yhta paljon kuin jaakiekkoa Kambodzasta. Nyt ei tutustuta uusiin kulttuureihin, vaan lohoillaan pari paivaa pelkassa turistirysassa. Onneksi keski-ikaisia, hawajipaitaan sonnustauneita juntteja ei katukuvasta pitaisi loytya, vaan koko paikka on lahinna nuorison hurvittelupaikka.
Ennen hedonismiin heittaytymista pitaa kuitenkin matkustaa paikan paalle. Laosilainen organisointikyvyttomyys avautuu kaikessa karmeudessaan. Olimme odottaneet minibussin liikkeellelahtoa ainakin tunnin verran, ennenkuin kuski suvaitsi nousta rattiin. Viimeinkin matkaan! Tai hetkinen, ajamme noin kaksi kilometria, kun pysahdymme huoltoasemalle tankkaamaan. Kyseista toimenpidetta ei tietenkaan voinut suorittaa ajoissa. Katselen mielenkiinnosta bensamittarissa vilisevia lukuja ja totean kuskin tankanneen autoon kokonaiset viisi litraa bensaa. Ei talle touhulle voi kuin nauraa!
Viimenkin paasemme matkustamaan pidemman aikaa. Ikkunasta avautuva maisema on kaikessa kauneudessaan suorastaan valtavaa. Mahtavaa vuoristoa, viidakkoa ja mutkaisia teita. Jos Uudessa-Seelannissa vuoret olisivat viidakon peitossa, nayttaisi koko maa juuri talta.
Maisemien ihailu keskeytyy, silla kuski paattaa pysayttaa auton keskelle ei-mitaan. Kuski hyppaa pois autosta sanomatta mitaan muun porukan jaadessa ihmettelemaan, mitahan helvettia nyt on tekeilla. Kuski kappailee kylmanviileasti parin metrin paahan ja rupeaa kuselle. Silla lailla, mita sita turhia nolostelemaan! Operaation jalkeen kuski kaivaa taskustaan tupakka-askin ja alkaa sauhuttelemaan. Tassa vaiheessa poistumme itsekin autosta venyttelemaan paikkoja.
Omituiset tauot eivat suinkaan lopu tahan. Reilun tunnin ajelun jalkeen tien varressa nayttaisi kavelevan kaksi paikallista sotilasta. Toisella on AK-47 olalla ja toinen kantaa kuollutta kaarmetta olkapaillaan. Kuski ajaa noin viidenkymmenen metrin paahan, pysayttaa auton ja poistuu autosta juttelemaan sotilaiden kanssa. Ei saatana, itse painaisin tassa vaiheessa tallan pohjaan ja suksisin helvettiin tulevalta rikospaikalta. "Pitaisikohan jonkun ottaa kuskin paikka, jotta paastaan pakoon?", heittaa joku matkustajista, tosin huumorilla hyostettyna. No jaa, kattellaan, onko minibussi minuutin paasta taynna luodinreikia. Ei sentaan, silla kuski istahtaa jalleen kerran rattiin ja ajamme pois paikalta ilman suurempia konflikteja.
Jalleen kuluu pari tuntia autossa istuskellen. Paadymme lopulta ensimmaiseen oikeaan taukopaikkaan: Pieneen kylaan, josta saa halutessaan voileipia, sipseja ja muuta naposteltavaa. Nalka vaivaa, joten ostan itselleni kunnon kanavoileivan. Taukopaikalla leikkii iso lauma pikkulapsia, jotka kiinnostuvat samantien hassuista valkoisista turisteista. Lapsilaumasta rohkein lahestyy minua ja tervehtii laosiksi. "Sabai-dii vaan sullekin", tervehdin takaisin. Pikkupoika tuijottaa leipaani, joten paatan antaa pojalle pienen palasen. Sekuntia myohemmin ymmarran tehneeni virheen. Koko taukopaikan junioriosasto on nimittain samassa hetkessa kadet ojossa pyytamassa maistiaisia. Pakko kai sita on antaa koko leipa, itsehan ehdin haukata siita jopa kaksi palaa. Ei muuta kuin uutta hakemaan, talla kertaa syon sen itse.
Episodin jalkeen jatkamme matkaa ja paasemme viimeinkin Vang Viengiin. On aika suorittaa tuttu rutiini, eli rinkka selkaan ja majapaikkaa etsimaan. Loydan sellaisen joen varrelta, maisemat ovat jalleen kerran henkeasalpaavat. Edessani liplattaa pienehko joki, taustalla kohoaa viidakon paallystama vuoristo. Ostan ison oluen, maksan siita reilut viisikymmenta senttia.
Ei perkele, olen paratiisissa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti