keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Yollinen episodi Luang Prabangissa

Tyypillinen tilanne jossain kaukomailla: Pieni ryhma backpackereita kinastelee siita, mihinka hostelliin matka jatkuisi yhdeksantuntisen venematkan paatteeksi. Pitka matkustus on kiristanyt hermoja, hiki valuu noroina pitkin kroppaa ja muutenkin vasyttaa. Yhdelle on aivan sama minne mennaan, toinen haluaa ottaa taksin alle, kolmas haluaa lahtea etenemaan kavellen. Ryhmassa matkustaminen on toisinaan taytta helvettia, pidemmalle reissulle en koskaan lahtisi isolla porukalla.

Belgialaistyton valitukset kaikuvat kuuroille korville, eli emme todellakaan ota taksia alle loytaaksemme kaikille kelpaavan hostellin. "Mut kun mun rinkka painaa ja vasyttaa ja..." "Elama on toisinaan rankkaa, lahdetaan nyt menemaan!" Kavelemme noin kymmenen metria ja loydamme sopivan hostellin. Australian pariskunta jakaa yhden huoneen, Nicole ja belgialaistytto toisen. Itse haluan luksusta, joten otan oman huoneen. Kaksi euroa yo, ei paha.

Ilta alkaa hamartya ja nalkakin vaivaa, joten helvetin kyytia suihkuun ja sitten syomaan. Koko porukka on kasassa yllattavan nopeasti, tosin belgian tyttoa joudumme odottamaan vartin verran. Jalleen kerran huomaamme olevamme keskelle pahinta dilemmaa, mita maa paallaan kantaa: Yksi haluaa syoda intialaista, toinen aasialaista ja joku lansimaalaista ruokaa. Savolaisjuntille kelpaisi mummon lihapullat ja perunamuusi, mutta en vaivaudu esittamaan toivettani aaneen. Lopulta paadymme jonkinlaiseen kompromissiin ja kaikki saavat vatsansa tayteen. Kokonaisuus taydennetaan tietenkin oluella, joten tunnelma alkaa vapautua sopivasti.

Tunnelma vapautuu itseasiassa vahan liiankin hyvin, silla ravintolan valomerkki tulee taytena yllatyksena. Ei kai kello voi viilettaa jo pikkutunneilla? Mita helvettia, sehan on vasta kymmenen! Eikun niin, nyt ei ollakaan iisalmelaisessa karaokebaarissa, joten samat aukioloajat eivat valttamatta pade taalla. Itse asiassa koko kyla taitaa menna kiinni kymmenelta. No voi helvetti, ei kai tassa muu auta kuin menna nukkumaan.

Australian pariskunnan maskuliinisempi osapuoli, Darryl, heittaa loistavan idean jatkoista. Ostamme lahikaupasta olutta ja lahdemme juopottelemaan kadulle. Vastalauseita ei kuulu, joten kohta istumme jo kiinni menneen ravintolan terassilla oluet hikisissa katosissamme. Valoja ei tietenkaan ole ja puhe hoidetaan kuiskaamalla. Darryl on sangen hurjanoloinen tyyppi: Kalju kaveri, jonka paalakea koristaa ehdottomasti rajuin tatuointi, mita olen elaissani nahnyt. Mustavalkoisissa maastohousuissaan Darryl nayttaakin lahinna uusnatsilta. Vaikka tyyppi on minua lyhyempi ja kevyempikin, ei minulle silti tulisi ensimmaisena mieleen ruveta vittuilemaan sille.

"Hei, ei meilla ole pullonavaajaa! Milla me saadaan pullot auki?" kyselee joku porukastamme. "Onko kenellakaan sytkaria?" tiedustelen. Sellainen loytyy, joten paasen korkkaamaan pullot. Raukat eivat osaa avata olutpulloa sytkarin avulla, hah hah! Korkit poksahtelevat kova-aanisesti ja lentavat monen metrin kaaressa, laosilaisessa olutpullossa tuntuu nimittain olevan jarkyttava maara painentta. Tunnen itseni hyodylliseksi. "Meilla Suomessa tama temppu opetetaan kolmannella luokalla..."

Istumme siis sysipimeassa ja tissuttelemme olutta. Jossain vaiheessa porukka alkaa puhumaan huumeista. Tahan aiheeseen savolaisjuntilla ei ole oikein mitaan annettavaa, joten tyydyn tarkkailijan rooliin. Darryl kertoo vetaneensa teini-ikaisena niin pahat tripit, ettei muistanut yhtaan mitaan koko paivasta. Poliisiauton kyydissa oli kuulemma tultu kotiin, mutta karajille ei silla kertaa jouduttu. Darrylin tyttoystava, Tina, taas kertoo olleensa 14-vuotiaasta lahtien sijaiskodeissa, silla perheen isa oli alkoholisti, eika aiti jaksanut huolehtia perheesta kunnolla. Huumeet olivat osa arkea. Belgian tytto kertoo kayttaneensa joskus ruohoa ja kokaiinia. Viehattavaa! Eiko niille viina riita, perkele? Opettelisivat ensin juomaan, saatanan hipit!

Juopottelua ei tanaan jatketa pitkan kaavan mukaan, silla juotavaa ei yksinkertaisesti ole. Valumme omiin huoneisiimme nukkumaan. Aiemmin paivalla tehty yhdeksantuntinen venematka pistaa kylla vasyttamaan oikein kunnolla, joten tuskinpa nukkumatin kanssa tulee kovin kummoisia taisteluja. Heittaydyn pitkalleni sangylleni ja olen vaipumassa samantien uneen, kun hyppaan kertaiskusta noin metrin verran ilmaan. Saatanan saatana!! Herranjumala etta saikahdin, oveen nimittain koputetaan jalleen. Ei helvetin helvetti, kuka siella talla kertaa koputtelee?

Arvasitte oikein, Belgian pimuhan se siella! "Sori...mutku....ma en voi nukkua mun huoneessa, voinko ma tulla sun viereen nukkumaan..?" No ei perkele, mikahan on talla kertaa ongelmana? Belgian pimu selittaa, etta Nicolelta, jonka kanssa he jakavat huoneen, on havinnyt sata dollaria. "Nicole syyttaa mua, se tappaa mut kuitenkin..." Huumeissako tuo pimu on? Hullu akka, siis tama belgian tapaus. Nicolelta on todellakin havinnyt sata dollaria, mutta ei se nyt sentaan kirves kadessa heilu pitkin hostellin kaytavia.

Australian pariskuntakin heraa keskustelumme takia. Huoneeni edessa on menossa melkoinen torikokous, kun paikalle tulee Nicolekin. Muistan tassa vaiheessa, etta minulla on pelkat bokserit paallani. No jaa, ihan sama. Nicolea vituttaa selvasti, mutta jotenkin siita huokuu pinnan alla oleva rauhallisuus. Tilannetta selvitellaan hetki, jonka jalkeen Darryl tuhahtaa ja lahtee paataan puditellen takaisin nukkumaan. Helvetin hyva idea, silla ei tama ole meidan ongelma. Toivotan oveni eteen jaaneelle kolmikolle hyvat yot ja suljen oven. Katsotaan sitten aamulla, onko Belgian pimu paloiteltu kilon paloiksi yon aikana.

----

Jalkikirjoitus: Nicolen rahoja ei loytynyt koskaan, mutta veri ei vuotanut sina yona. Valitettavasti.

1 kommentti:

Mrs K kirjoitti...

Hahahaa! Mitähän se belgialainen seuraavaksi keksii... =). Taitaa vaan haluta sun viereen nukkumaan ;).